Kuvassa Etelä-Sudanin kirkon johtajia retriitissä Ruandassa, jonka aikana he pohtivat omaa roolia Etelä-Sudanin konfliktissa. He mietiskelivät hiljaisuudessa niitä negatiivisia asioita, joita he ovat itse tehneet, jotka aiheuttivat kärsimystä tai pahaa, ja niitä asioita, jotka he olivat jättäneet tekemättä, mitkä aiheuttivat myös kärsimystä ihmisille.Tätä blogia kirjoittaessani on kulunut kaksi vuorokautta siitä kun Etelä-Sudanin presidentti Salva Kiir vihdoin allekirjoitti rauhansopimuksen, jonka oppositiojohtaja Riek Machar allekirjoitti reilu kaksi viikkoa sitten. Rauhansopimus koskee konfliktia, joka alkoi joulukuussa 2013, jolloin väkivalta ja sotatoimet laajenivat nopeasti koko maahan, koska presidentti Salva Kiir ja silloinen varapresidentti riitautuivat vallanjaosta. Sisällissota sai nopeasti etnistä pohjaa, koska presedentti on Dinka ja silloinen varapresidentti on Nuer.
Joukukuussa 2013 alkaneet konfliktin seurauksena yli 600 000 etelä-sudanilaista on pakolaisena naapurimaissa, Etiopiassa, Ugandassa ja Keniassa. Maan sisäisten pakolaisten määrä on arviolta yli puolitoista miljoonaa. Etelä-Sudanista on vaikea saada tarkkoja tietoja, väkiluku on parhaimmillaankin vain arvio ja monet maan sisäiset pakolaiset eivät ole rekisteröityneet, vaan ovat pakosalla sukulaisten luona.
Minua haasteteltiin eilen YLE:n radio-ohjelmaan ja toimittajan kysymys "Moniko näistä pakolaisista on tulossa Suomeen?" sai minut mietteliääksi. Monen etelä-sudanilaisen "kaukomaat" tarkoittavat lähimaita, sillä suurin osa heistä ei ole koskaan käynyt koulua, arviolta 80% ei osaa lukea eikä kirjoittaa. Monelle jo käsitys koulusta on vieras ja vanhempien motivointi lasten koulutukseen pitää aloittaa perusteista, joten käsitys pohjoisesta maasta joka tihkuu hunajaa, ei ole etelä-sudanilaisilla mielessä vaan lähin turvallinen pakopaikka sodan kauhuja vastaan.
Suomesta käsin voi olla vaikea luoda kuvaa tästä tilanteesta, jossa sotaa on käyty käytännössä aina, siis vähintään 60-vuotta, koulutustaso äärimmäisen matala ja tunneside kotimaahan voi olla heikko, sillä kaikki eivät nelivuotisen itsenäisyyden jälkeen tiedä asuvansa itsenäisessä Etelä-Sudanissa.
Etelä-Sudan on kaunis maa, vettä on saatavilla ja maaperä monin paikoin sovelias maanviljelyyn. Pohjoisessa on öljyä, joten Etelä-Sudanissa on paljon hyvää ja jos maahan saadaan pysyvä rauha, niin maalla on kaikki edellytykset kehittyä.
Mutta miksi paikallinen uutinen kertoo että tämä on rauha jota ei haluta? Kaikki tapaamani etelä-sudanilaiset kaipaavat rauhaa, odottavat ja toivovat sitä, mutta pelkäävät että rauha ei vieläkään tule. Ulkomaat, ml. naapurimaat, ovat vahvasti panostaneet rauhanprosessiin ja painostaneet presidenttiä allekirjoittamaan rauhan, joten siinä mielessä presidentti on oikeassa että hänelle ei juurikaan annettu muuta mahdollisuutta kuin allekirjoittaa.
Sodasta hyötyvät vain sotaherrat ja kovan linjan poliitikot, mutta tavallinen kansa kärsii tavalla, jota on vaikea uskoa todeksi. Kannattaa lukea ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin raportti, tosin en suosittele sitä herkille. Rauhaa eivät halua sodasta hyötyvät johtajat ja poliitikot, mutta tavallinen kansa odottaa ja toivoo rauhaa!
Työskentelen Kirkon Ulkomaanavussa sen eteen, että jokainen etelä-sudanilainen voi palata kotiin ja elää sovussa muiden etnisten ryhmien kanssa, jokainen lapsi pääsee kouluun ja saa laadukasta opetusta sekä jokaisella on mahdollisuus toimeentuloon. Tämä on minun unelmani, mutta siihen tarvitaan kehitysyhteistyötä, joten allekirjoita vetoomus kehitysyhteistyön puolesta.
