Kun viimepäivien suomalaista kehitysyhteistyökeskustelua seuraa, niin ei voi välttyä ajatukselta että äitiä kannattaisi uskoa. Tarkoitan tässä luonnollisesti Marita Wahlroosia, joka on talouden takapiruksikin tituleeratun Björn Wahlroosin äiti. Björn Wahlroos tuli tunnetuksi kehitysyhteistyöpiireissä viimeistään keväällä kun hän totesi että kehitysyhteistyö on kuin rahan heittämistä kankkulan kaivoon.
Eilisen Iltalehden mukaan Marita Wahlroosilla on parinkymmenen vuoden kokemus kehitysyhteistyöstä muun muassa Tansaniasta, Botswanasta, Keniasta ja Namibiasta. Marita totesi haastattelussa että hänellä ja Björnillä on erilaiset mielipiteet kehitysyhteistyöstä. Toisella käytännön työn kautta opittu ja toisella Dambisa Moyon Dead Aid kirjasta saatu (toki luultavasti myös muualta). Olen itse lukenut tuon ko. kirjan ja monesta asiasta olen lisäksi samaa mieltä. Mutta en siitä, että kehitysyhteistyön lopettamisella saataisiin nykyiset kehitysmaat kehittymään. Uskon, että kaikki vakavasti kehitysyhteistyöhön suhtautuvat tietävät sen, että kehitysmaiden kehittymiseksi kaikkien toimijoiden on toimittava yhdessä, niin valtioiden, kaupallisten toimijoiden kuin järjestöjen.
Mikä on tarinan opetus? Ehkä se, että ei kannata liian kärkevästi ottaa kantaa, josta ei ole omakohtaista kokemusta.
